Valinnainen aihe: Psyykkinen ensiapu

Psyykkisen sokin psykososiaalinen tukimuoto on nimeltään psyykkinen eli henkinen ensiapu. Jokaisen ihmisen tulisi tuntea perusteet siihen ja jokainen voi antaa psyykkistä ensiapua. Sitä pidetään tärkeämpänä kuin fyysistä ensiapua. Psyykkisen sokin aikana on tarkoitus rauhoittaa ja luoda turvallinen ilmapiiri (Saari 2012: 142-143). Tarkoitus on kuunnella ja puhua loukkaantuneelle. Häntä ei saisi jättää hetkeksikään yksin (Henkinen ensiapu.)

Traumaattisessa sokkitilassa henkilöllä on suuri tarve kertoa tapahtumasta. On tärkeää antaa hänen rauhassa puhua ja väliin esittää muutama tarkentava kysymys. Olennaista onkin vain kuunnella häntä eikä keskustella tai ottaa tapahtumaan tai asiaan kantaa. Silloin tällöin esiintyy niitäkin, jotka eivät juuri halua puhua. Tämä on ymmärrettävää ja auttajan tehtävä jää lähinnä läsnäoloon. Pahinta mitä uhrille voi sanoa on, että ymmärretään miltä hänestä tuntuu, sillä jokainen sokkivaihe on yksilöllinen. Se mikä rauhoittaa auttajaa ei välttämättä toimi uhrin kohdalla. Psyykkisessä ensiavussa on olennaista, että henkilölle joka on uhrina tilanteessa, annetaan tilaa tunteille, ajatuksille ja reaktioille. Kosketuksella voi viestiä sanattomasti paljon aidommin ja tehokkaammin välittämistä. Se luo turvaa, rauhoittaa ja ilmaisee hyväksymistä. (Saari 2012: 144-147.) Turvallisin ja varmin kohta kosketukselle on käsivarsi, sillä jotkut ihmiset eivät välttämättä halua toisen kosketusta selkään tai päähän. Lisäksi käsivarteen kohdistettu kosketus on mielestäni neutraalein paikka.

Useat selviävät traumaattisesta tapahtumasta ilman ammattiapua. Joskus kuitenkin sitä tarvitaan ja voi kulua pitkäkin aika tapahtumasta ennen kuin sen todellinen tarve huomataan. Näitä ovat muun muassa uni- ja keskittymisvaikeudet, selittämättömät päänsäryt, eristäytyminen ja itsemurha-ajatukset sekä päihteiden liikakäyttö (Henkinen ensiapu.) Kriisityön ammattihenkilön täytyy pystyä antamaan kaikki uhrin tarvitsema tuki ja tila. Hän ei neuvo, vaan kuuntelee ja sisällyttää itseensä potilaan tunteet. Tämä vaatii kunnon perusteellisen koulutuksen ja pitkää kokemusta (Saari 2012: 147.)

Psyykkisen ensiavun tärkeydestä en tiennyt itse mitään ennen tätä. En tiennyt, että periaatteessa jokainen voi antaa sitä. Tätä kirjoittaessani silmäni avautuivat ja nyt tiedän miten suunnilleen pitäisi toimia, kun maallikko tai ammattihenkilö antaa psyykkistä ensiapua. Pistää mietityttämään, kuinka paljon ihmiset saavat apua haettuaan ammattiapua ja yleensäkin mitä mieltä he ovat itse avun laadusta. Tulevana sairaanhoitajana psyykkisen ensiavun antaminen on tärkeää, sillä ei koskaan tiedä kenelle ja milloin sen antaminen osuu kohdalle.

Lähteet:

Henkinen ensiapu 2017. Punainen Risti. Verkkodokumentti. <https://www.punainenristi.fi/ensiapuohjeet/henkinen-ensiapu>. Luettu 22.11.2017.

Saari, Salli 2012. Kuin salama kirkkaalta taivaalta – kriisit ja niistä selviytyminen. 6. painos. Keuruu: Otava.

Kriisipsykologia: Traumaattinen kriisi

Kriisi-sana on kreikan kielestä krisis ja tarkoittaa muutosta, eroa, liikettä. Kriisejä ilmaantuu koko ihmisen eliniän ajan. Ne voivat muokata elämää huonompaan tai parempaan suuntaan. Psykologiassa kriisit voidaan jaotella muun muassa kehityskriiseihin, joita voivat olla koulun aloittaminen. Traumaattinen kriisi on yhtäkkinen ja järkyttävä tapahtuma, joka aiheuttaa pelkoa, avuttomuutta tai kauhun tunteita. Sana trauma tarkoittaa fyysistä tai psyykkistä vauriota tai haavaa. Psyykkistä traumaa edeltää tapahtuma, esimerkiksi uhkaava tilanne. Se aiheuttaa voimakkaita tunnereaktioita, jotka haittaavat normaalia elämää (Toivio – Nordling 2013: 293-294.)

 Traumaattisen kokemuksen käsittely prosessi käsittää neljä vaihetta: sokin, reaktiovaiheen, työstämis- ja käsittelyvaiheen sekä uudelleen orientoitumisen vaiheen. Ensimmäinen vaihe sokki tapahtuu silloin, kun ihminen saa tietää järkyttävästä asiasta tai hänen kohdallaan sattuu jokin asia (Saari 2012: 42.) Se kestää keskimäärin sekunneista muutamaan vuorokauteen. Tässä vaiheessa mieli ei ole vielä valmis vastaanottamaan saatua tietoa ja toimintakyky heikkenee. Ihminen ei ymmärrä asiaa vielä todeksi. Reaktiovaihe voi kestää jopa kuukausia. Tänä aikana ihminen todella ymmärtää mitä on tapahtunut. Toimintakyky palautuu ja reaktio voi purkautua ulos voimakkaina tunteina, kuten vihana tai suruna.  Työstämis- ja käsittelyvaiheessa on tärkeää muiden tuki (Toivio – Nordling 2013: 295.) Tässä vaiheessa ihmiset sulkeutuvat ja eivät jaksaisi enää käsitellä tapahtunutta. Sisäänpäin kääntyneisyys tapahtuu omassa mielessä joko tietoisesti tai tiedostamatta (Saari 2012: 63.) Uudelleen orientoitumisen vaiheessa ihminen pyrkii jo kestämään ja hallitsemaan muistikuvia ja oireita (Toivio – Nordling 2013: 295). Olisi toivottavaa, että traumaattisesta kokemuksesta tulee tietoinen ja levollinen osa omaa identiteettiään (Saari 2012: 68).

Kriisipotilaan hoitotyössä käytetään usein kriisi-interventiota, jolla tuetaan kriisissä olevaa mahdollisimman hyvän tasapainon saavuttamiseksi.  Hoitajan on tärkeää toimia rauhalliseen tahtiin, olla positiivinen ja rohkaiseva. Potilaan tulee kokea, että häntä kuunnellaan ja ymmärretään (Kuhanen – Oittinen – Kanerva – Seuri – Schubert 2014: 238-239.) Hoidossa arvioidaan potilaan toimintakyvyn lisäksi myös tämän perheen jaksamista ja kuinka paljon he tarvitsevat tukea. Tukea on mahdollista saada esimerkiksi kriisikeskuksesta tai vertaisryhmistä. On tärkeää antaa potilaan tehdä omia ratkaisujaan ja selviytymiskeinojaan, sillä jokainen kriisipotilas on yksilö. Hoidossa tulisi hyödyntää potilaan omia voimavaroja (Pulkkinen – Vesanen 2017.)

Psyykkisesti rasittavan ajanjakson jälkeen hoitoon voidaan ottaa käyttöön jälkipuinti tai purkukokous. Jälkipuinti on ryhmässä toteutettu istunto ja se järjestetään 2-3 päivää traumaattisen tapahtuman jälkeen. Tavoitteena on todellisuuden kohtaaminen ja hyväksyminen, psyykkisten reaktioiden työstäminen sekä sosiaalisen tuen syventäminen ja tehostaminen. Purkukokous puolestaan on suunnattu ammattiryhmille, jotka kokevat työssään traumaattisia kokemuksia (Kuhanen ym. 2014: 240-241.) Tästä erimerkki ryhmänä voisi käyttää ensihoitajia. he näkevät työssään paljon sellaisia asioita ja tapahtumia, jotka väkisin nostattavat voimakkaita tunteita ja ajatuksia pintaan. Ne voivat tuoda myös esiin ikäviä muistoja tai kokemuksia.

Traumaattisen kriisin yllättäessä monet työikäiset menevät työkyvyttömiksi. Tapauksesta riippuen työelämään palaaminen voi olla joillekin paluu arkeen tai se voi olla liian vaikeaa ja he vaihtavat työpaikkaa. Tulevana sairaanhoitajana haluaisin kiinnittää työkykyyn huomiota.

Läheiselle sattunut tapaturma tai kuolema ovat ehkä kaikista kamalimpia skenaarioita ihmisille. Vaikka hän olisi kuinka läheinen potilaan kanssa kuvioon astuu myös uhrin ikä. Iäkkään vanhuksen kuolema koskettaa ja surettaa, mutta siihen on osattu omalla tavalla jo henkisesti valmistauta. Mutta jos kyseessä on nuori ihminen, lapsi se järkyttää toisella tavalla ja pintaan saattaa helposti nousta syyllisyyden tai valtaisan vihan tunne. Tulevana sairaanhoitajana tällaiset tapaukset tuntuvat ja kuulostavat juuri nyt vaikeilta ja olen varma että hoitajan luonne sekä kokemus vaikuttavat suuresti miten hän käyttäytyy potilaan läsnä ollessa. Kriisi voi myös yksilön lisäksi tapahtua koko perheelle tai yhteiskunnalle. Yhteiskunnallisista kriiseistä esimerkkinä on Jokelan kouluampuminen. Tällöin traumaattinen tapahtuma koskettaa samaan aikaan useita yksilöitä sekä lähipiirejä.

Ohessa linkkejä joista saa apua traumaattiseen kriisiin:

http://www.tukitalo.com/toiminta/kriisityo/kriisiapu-puhelimessa

http://www.yths.fi/palvelut/mielenterveys/kriisiapu

Lähteet:

Kuhanen, Carita – Oittinen, Pirkko – Kanerva, Anne – Seuri, Tarja – Schubert, Carla 2014. Mielenterveyshoitotyö.3.-4. painos. Helsinki: Sanoma Pro Oy.

Pulkkinen, Satu – Vesanen, Päivi 2017. Kriisihoito. Duodecim. Saatavana myös verkossa.

Saari, Salli 2012. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. 6. painos. Keuruu: Otava.

Toivio, Timo – Nordling, Esa 2013. Mielenterveyden psykologia. 3., uudistettu painos. Helsinki: Edita.

Vapaavalintainen aihe: Paniikkihäiriö

Ahdistuneisuushäiriöt ovat mielenterveyshäiriöistä kaikkein yleisimpiä. Ahdistuneisuus määritellään tunnetilaksi, joka on pelon kaltainen voimakas tunne ilman todellista uhkaa tai vaaraa (Kuhanen – Oittinen – Kanerva – Seuri – Schubert 2014: 222.) Tässä blogitekstissä käsittelen ahdistuneisuushäiriöistä paniikkihäiriötä, tuon esille sen oireita, hoitoa ja

Paniikkihäiriö on yksi ahdistuneisuushäiriöistä. Sen keskeisin piirre on toistuvien paniikkikohtausten esiintyminen (Lönnqvist – Henriksson – Marttunen – Partonen 2017: Paniikkihäiriö.) Paniikkikohtaukset alkavat usein lapsuus- tai nuoruusiässä ja ne ovat voimakkaimmillaan keski-ikäisillä. Yllättävät, toistuvat ja voimakkaat ahdistuneisuuskohtaukset ovat tunnusomaisia paniikkihäiriöstä kärsivälle. Kohtauksiin liittyy vahvaa levottomuutta, ahdistuneisuutta ja pelkoa, joka on usein pakokauhunomaista. Fyysisiä oireita ovat muun muassa sydämentykyttely, hengenahdistus, huimaus ja päänsärky. Myös näkö- ja tuntoaistimusten vääristyminen kuuluu oirekuvaan. Kohtaukset voivat johtua esimerkiksi elämäntilannemuutoksista tai julkisella paikalla oleskelusta. Potilas voi vältellä julkista liikennettä tai kauppojen kassajonoja. Paniikkihäiriöitä esiintyy noin 3-4%:lla väestöstä ja se on kaksi kertaa yleisempää naisilla kuin miehillä. Syitä paniikkihäiriölle on useita. Perinnöllisillä tekijöillä on suuri merkitys. Myös psykologisilla seikoilla ja aivojen muutoksilla hermovälittäjäainetoiminnassa on huomattu yhteys paniikkihäiriön syntyyn (Masennus info: Paniikkihäiriö.)

Vain puolet yleistyneestä ahdistuneisuudesta kärsivistä hakevat apua juuri ahdistukseen. Useimmiten potilaan tarve huomataan hänen tullessaan vastaanotolle somaattisen oireen vuoksi. Lähtökohtana hoidossa on luottamuksellinen yhteistyö, jossa tavoitteena on helpottaa potilaan tuntemaa ahdistusta ja ohjata häntä löytämään uusia selviytymiskeinoja. (Kuhanen ym. 2014: 223-225.) Paniikkihäiriön hoidossa käytetään yleisimmin psykoterapeuttisia menetelmiä ja lääkehoitoa (Lönnqvist ym. 017: Paniikkihäiriö).  Kognitiivinen psykoterapia on usein tärkeä paniikkihäiriön hoitomuoto. Se opettaa potilaalle uusia tapoja hallita itseään tilanteissa, joissa paniikkikohtaukset usein ovat ilmenneet. Hän oppii muuntamaan kielteisiä ajatuksiaan ja helpottamaan paniikin fyysisiä oireita. Lääkehoitona käytetään yleensä SSRI-lääkkeitä. Ne ovat hyvin tehokkaita paniikkihäiriöstä kärsivälle, vaikkakin vaste voi olla useita viikkoja. Lääkehoitoa jatketaan vähintään puoli vuotta sen jälkeen, kun potilas on täysin oireeton. Lopetus tapahtuu hitaasti ja asteittain oireiden uusiutumisen ja vierotusoireiden välttämiseksi (Masennus info: Paniikkihäiriö.) Paniikkihäiriöön voi saada myös apua erilaisista nettiterapioista. Ohessa linkki, jossa kerrotaan lisää nettiterapioista.

https://www.youtube.com/watch?v=4vIfxPUIkVo

Ahdistuneen potilaan hoitotyössä yleensäkin hoitajan tulee kuunnella potilaan hätää sekä rohkaista häntä kertomaan tuntemuksistaan ja ajatuksistaan. Ajanmukaisen tiedon saanti ahdistuksesta helpottaa potilasta ja edistää oman ahdistuksen ymmärtämistä. Hoitajan tehtävänä on motivoida lääkehoitoon sitoutumisessa. (Kuhanen ym. 2014: 225-226.) Tulevana sairaanhoitajana on mielestäni tärkeää osoittaa ahdistuneelle potilaalle, että on valmis auttamaan ja kuuntelemaan tätä. Aito kiinnostuksen osoitus ja potilaan kuuleminen ovat tärkeitä ominaisuuksia sairaanhoitajalta.

Lähteet:

Kuhanen, Carita – Oittinen, Pirkko – Kanerva, Anne – Seuri, Tarja – Schubert, Carla 2014. Mielenterveyshoitotyö. 3.-4. painos. Helsinki: Sanoma Pro Oy.

Lönnqvist, Jouko – Henriksson, Markus – Marttunen, Mauri – Partonen, Timo 2017. Psykiatria. Helsinki: Duodecim. Saatavilla myös verkossa. Luettu 19.11.2017.

Masennus info. Verkkodokumentti <http://masennusinfo.fi>. Luettu 19.11.2017.

Hoitotyön auttamismenetelmät ja hoitotyöskentely mielenterveyshoitotyössä

Mielenterveyshoitotyö on laaja kokonaisuus ja sen toteuttaa sairaanhoitaja. Hänen tulee nähdä mielenterveystyö laajasti ihmisen hyvinvointia ja toimintakykyä lisäävänä työnä, jossa keskitytään potilaan voimavaroihin ja vahvuuksiin sekä lisätään suojaavia ulkoisia tekijöitä (Kuhanen – Oittinen – Kanerva – Seuri – Schubert 2014: 16.)

Hoitosuhteella tarkoitetaan hoitajan ja potilaan välistä yhteistyösuhdetta ja se on keskeinen mielenterveyshoitotyön menetelmä. Siinä lähtökohtana on potilaan mielenterveyden edistäminen ja hoitaminen. Hoitosuhde on potilaslähtöinen eli vuorovaikutus on osallistuvaa, molemminpuolista vuoropuhelua eli dialogia. Potilaslähtöisessä mielenterveyshoitotyössä ohjaus ja toiminta ovat motivoivaa ja konsultoivaa. On hyvin tärkeää hoitosuhteen kannalta, että potilas on motivoitunut omaan hoitoonsa. Potilaan voimavaralähtöisyys on tärkeää hoitajan ja potilaan hoitosuhteessa. Tällöin voimavarat, jotka ovat potilaassa itsessään otetaan käyttöön hänen terveyden edistämiseksi. Yhteistyön ehdoton onnistumisen edellytys on luottamus hoitajan ja potilaan välillä. Hoitajan tehtävänä on luoda uskoa potilaaseen ja saada tämä vakuuttuneeksi siitä, että häntä autetaan. Yhteistyö suhteessa korostuu hoitajan läsnäolo. Läsnäolo voi olla hiljaista ja sitä että hoitaja on paikalla kuuntelemassa (Kuhanen ym. 2014: 154-161.)

Mielenterveyshoitotyössä perhekeskeisyys on erityisasemassa tänä päivänä. On tärkeää huomioida potilaan perhettä. Perhe otetaan huomioon esimerkiksi potilaan tilan arvioinnissa, tiedon saannissa ja hoitosuunnitelman laatimisessa. Perhettä myös tuetaan ja autetaan. Yksi auttamismenetelmä potilaan perheelle on psykoedukatiivinen perhetyö eli annetaan tietoa potilaan sairaudesta haavoittuvuus-stressimallia hyväksi käyttäen. Tavoitteena on lisätä perheen ymmärrystä sairastumista ja sairautta kohtaan ja lieventää heidän huoltaan. (Kuhanen ym. 2014: 97-100.)

Potilaan hoitoa tuetaan psykososiaalisilla ja biologisilla hoidoilla. Psykososiaaliset interventiot ovat aktiivisia toimia, jotka auttavat potilasta saavuttamaan tavoitteensa ja tukevat häntä elämässä. Psykososiaalisiin hoitoihin kuuluvat myös psykoterapiat, joiden tavoitteena on poistaa tai lievittää potilaan psyykkisiä häiriöitä, tukea mielenterveyttä sekä lisätä valmiuksia ratkoa itsenäisesti psyykkisiä ongelmia (Lönnqvist – Henriksson – Marttunen – Partonen 2017: Psykososiaaliset hoidot ja psykoterapiat.) Psykososiaalisten hoitomuotojen ohella biologisesta hoitomuodosta lääkehoito on keskeinen keino lievittää oireita, kohentaa potilaan vointia ja parantaa toimintakykyä. Muita biologisia hoitomuotoja ovat aivojen sähköhoito nukutuksessa, valo- ja magneettihoidot sekä uniestot. (Lönnqvist ym. 2017: Biologiset hoidot.)

Mielenterveyshoitotyössä hoitajan tulee olla läsnä potilaalle sekä asiantuntijana että ihmisenä. Hänen täytyy olla aidosti kiinnostunut potilaasta. Hyvä mielenterveyshoitotyön toteuttaminen edellyttää siis jatkuvaa eettistä pohdintaa käytännön tilanteissa ja toimintaa, joka muuttuu ja joustaa potilaslähtöisesti yksilöt huomioon ottaen (Kuhanen ym. 2014: 31.)

Hoitotyöskentely mielenterveyshoitotyössä on haasteellista ja vaatii hoitajalta paljon. Tulevana sairaanhoitajana mietin usein, ettei missään muualla hoitotyön kentällä hoitosuhde ole tärkeämpää kuin mielenterveystyössä. Ryhmätyöskentelytaidot tulee olla hallussa ja joustavuutta tulee osoittaa. Hoitajan tieto perusta on kaikki kaikessa ja potilaan perheenjäsenien kanssa tulee osata toimia. On hyvin tärkeää kuitenkin, että ennen kuin voit alkaa hoitosuhteeseen potilaiden kanssa, sinun tulee ensin tuntea itsesi.

Lähteet:

Kuhanen, Carita – Oittinen, Pirkko – Kanerva, Anne – Seuri, Tarja – Schubert, Carla 2014. Mielenterveyshoitotyö. 3.-4. painos. Helsinki: Sanoma Pro Oy.

Lönnqvist, Jouko – Henriksson, Markus – Marttunen, Mauri – Partonen, Timo 2017. Psykiatria. Helsinki: Duodecim. Saatavilla myös verkossa. Luettu 18.11.2017.

Päihdehoitotyö: alkoholi

Alkoholin runsas käyttö on yksi suomalaisen yhteiskunnan keskeisimmistä terveysuhkista. Se lisää sairauksia ja on yksi työikäisten yleisin kuoleman aiheuttaja (Alkoholi 2017.) Suomessa alkoholin suurkuluttajia arvioidaan olevan noin 300 000-600 000 (Holmberg 2010: 20). Tämä kuulostaa hyvin suurelta joukolta ja moni voikin jo todeta, että alkoholi on pääpäihde Suomessa.

https://www.youtube.com/watch?v=9u9l-zvK6II

Päihderiippuvuudesta voidaan puhua, kun jollakin ihmisellä on pakonomainen tarve saada päihteitä, joko jatkuvasti tai ajoittain. Ihminen ei tällöin hallitse suhdettaan riippuvuuden kohteeseen (Haivio – Inkinen – Partanen 2013: 42.) On tutkittu, että perintötekijät vaikuttavat yksilön riskiin sairastua päihderiippuvuuteen ja alkoholiriippuvuudelle altistavien perintötekijöiden on huomattu lisäävän riskiä riippuvuuden puhkeamiseen noin 50% (Päihderiippuvuus 2014). Runsaasti alkoholia käyttävä vanhempi voi näyttää omalla esimerkillään mallia lapselle, ja lapsi oppii, että alkoholi on hyväksyttävää (Alkoholi 2017).

Moni päihdeongelmista kärsivä toivoo saavansa ammattiapua, puuttumista, tukea ja ohjaamista avun luokse (Holmberg 2010: 8). Päihdehoitotyö on terveyttä edistävää, ehkäisevää ja korjaavaa päihdetyötä. Sairaanhoitaja on tiedonantaja, neuvoja ja ohjaaja, joka antaa päihteenkäyttäjälle tietoa avunsaanti-, tuki- ja hoitomahdollisuuksista. Sairaanhoitaja työskentelee päihdehoitotyössä yleensä A-klinikoilla, katkaisu-, vieroitus- tai kuntoutusyksiköissä (Haivio ym. 2013: 11-12.) Hoitosuhde on vuorovaikutuksellista ja onkin tärkeää että, hoitajan ja potilaan ammatillinen suhde on luja, luottamuksellinen ja turvallinen. Päihteistä irti päästäminen alkaa kunnolla, kun käyttäjä lopettaa itselleen valehtelun ja rohkaistuu kohtaamaan käyttäytymisensä seuraukset. Sairaanhoitajan tehtävä on kuunneltava potilasta ja käytettävä aktiivista dialogia, jossa potilaan puheen merkitys tulee ymmärretyksi (Holmberg 2010: 110-113.) Tässä kohtaa tulee kuitenkin mielestäni huomioida, että vaikka sairaanhoitaja onkin päihdehoitotyön ammattilainen, päihdeongelman todellinen asiantuntija on potilas itse.

Alkoholi ja mielenterveysongelmat liittyvät usein toisiinsa. Ongelmakäyttö on varsin yleistä ahdistuneisuushäiriöitä, masennusta ja persoonallisuushäiriöitä sairastaville. Noin 30%:lla mielenterveyspotilaalla on jossakin vaiheessa myös päihdeongelma. Päihteet voivat myös vuorostaan aiheuttaa erilaisia psyykkisiä oireita. Alkoholiongelmaisista noin 40%:lla on jossakin vaiheessa jokin päihteistä riippumaton psykiatrinen häiriö (Elintavat ja mielenterveyshäiriöt – Päihteet.)

Päihteidenkäytöstä luopuminen on monimuotoinen muutosprosessi. Joskus esiin tulevat himo päihdettä kohtaan. Retkahdus voi seurata raittiin kauden jälkeen. Sitä saattavat edeltää myönteiset tai kielteiset tunnetilat, sisäiset ristiriidat ja sosiaaliset paineet. Päihteenkäyttäjää on autettava tunnistamaan ne yksilölliset seikat, jotka ennakoivat päihteenkäytön uudelleen alkamista. Tärkeää on myös muistuttaa, miten merkityksellistä raittius enne retkahtamista on ollut, millä keinoilla päihteenkäyttäjä on siihen yltänyt ja miten tästä nyt jatkeitaan eteenpäin. (Haivio ym. 2013: 154-155.) Osa päihteiden käyttäjistä pääsee eroon päihteistä itse, ilman ammattiapua. Hoidotta jäämiseen verrattuna päihdehoito on yleensä parempi vaihtoehto (Holmberg 2010: 111.)

Olen itse huomannut opiskeluideni aikana, että päihteiden käyttö on hyvin yleistä potilailla, esimerkiksi mielenterveyshoitotyön puolella. Näitä kaksoisdiagnosoituja potilaita voi olla välillä hyvin vaikea ohjata ja neuvoa, sillä on vaikea erottaa, johtuuko tämä nyt alkoholista vai mielenterveyshäiriöstä. Olen itse sitä mieltä, että potilasta ei saa tuomita heti kättelyssä, jos huomaa tällä olleen jossain elämänvaiheessa vaikeuksia alkoholin kanssa. Jotkin potilaat eivät halua, että vanhoja asioita kaivellaan, mutta löytyy niitäkin jotka toivovat, että sairaanhoitaja kysyisi minkälainen tilanne on tällä hetkellä alkoholin suhteen. Näitä tapauksia on vain kaiketi osattava tulkita oikein sillä eivät sairaanhoitajat sentään ajatuksia osaa lukea.

Lähteet:

Alkoholi 2017. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Verkkodokumentti. <https://www.thl.fi/fi/web/hyvinvointi-ja-terveyserot/eriarvoisuus/elintavat/alkoholi>. Luettu 15.11.2017.

Elintavat ja mielenterveyshäiriöt – Päihteet. Mielenterveystalo. Verkkodokumentti. <https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/elintavat_ja_mielenterveyshairiot/Pages/default.aspx>. Luettu 15.11.2017.

Haivio, Marjaliisa – Inkinen, Maria – Partanen, Airi 2013. Päihdehoitotyö. 5.-7.painos. Helsinki: Sanoma Pro Oy.

Holmberg, Jan 2010. Päihderiippuvuudesta elämänhallintaan. 1. painos. Helsinki: Edita.

Päihderiippuvuus 2014. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Verkkodokumentti. <https://www.thl.fi/fi/web/mielenterveys/mielenterveyshairiot/paihderiippuvuus>. Luettu 15.11.2017.

Epävakaa persoonallisuus

Persoonallisuus häiriöitä on useita erilaisia ja tässä blogi kirjoituksessa käsittelen epävakaata persoonallisuushäiriötä. Aihe oli minulle ennen tätä lähes tuntematon ja luulin tienneeni mitä tarkoittaa persoonallisuushäiriö mutta olin väärässä ja haluankin selvittää teille, minkälainen sairaus epävakaa persoonallisuushäiriö oikeastaan on.

Persoonallisuushäiriöt ovat pitkäaikaisia ja syvälle iskostuneita, joustamattomia käyttäytymismalleja, jotka ilmenevät haitallisina monissa elämäntilanteissa. Yleensä henkilö itse ei tunnista poikkeavuutta käyttäytymisessään tai ajattelussaan (Lönnqvist – Henriksson – Marttunen – Partonen 2017: Persoonallisuushäiriöiden kliinisen kuvan ja diagnostiikan yleispiirteet.)

Epävakaa persoonallisuus on vaikea häiriö, joka kuormittaa terveydenhuoltojärjestelmää laajasti. Väestöstä noin 0,7% sairastaa epävakaata persoonallisuushäiriötä (Epävakaa persoonallisuus. Käypä hoito-suositus 2015.) Sairaus diagnosoidaan tavallisimmin nuorella aikuisiällä (Toivio – Nordling 2013: 164.) Epävakaa persoonallisuus heikentää toimintakykyä merkittävästi. Kolme keskeisintä oirekokonaisuutta ovat tunne-elämän epävakaus, ihmissuhteiden vaikeudet ja käyttäytymisen säätelyn häiriöt. Syytä sairauden puhkeamiseen ei voida varmalla sanoa, mutta häiriön syntyyn vaikuttavat useammat tekijät, esimerkiksi traumaattiset lapsuuskokemukset ja perinnöllisyys. (Mielenterveystalo: Epävakaa persoonallisuus – mitä se on?)

Epävakaa persoonallisuus jaetaan häiriön impulsiiviseen ja rajatilatyyppiin. Impulsiivisen häiriötyypin kriteereitä ovat muun muassa taipumus toimia hetken mielijohteesta, alttius vihan ja väkivallan purkamiselle sekä oikukas mielentila. Rajatilatyypin kriteerit ovat muun muassa pitkäkestoiset tyhjyyden tuntemukset, hylätyksi tulemisen pelko ja epävakaa minäkuva. Lisäksi itsemurha riski on korkea tässä tyypissä (Toivio –Nordling 2013: 165.)

Epävakaan persoonallisuuden hoito toteutetaan pääosin avohoidossa ja sairaalahoidon osalta pääasiassa päiväsairaalassa. Hoitoon sitoutuminen on hyvin tärkeää (Mielenterveystalo: epävakaa persoonallisuus- mitä se on?) Psykoterapeuttiset hoitomenetelmät ovat hoidossa keskeisiä. Näitä ovat muun muassa kognitiivis-behavioraalinen psykoterapia, dialektinen käyttäytymisterapia sekä mentalisaatio eli kyky pitää mielessä sekä oma että toisen mieli (Lönnqvist ym. 2017: Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus.) Myös lääkkeistä voi olla hyötyä. Psykoosilääkkeet, mielialan tasaajat tai serotoniinin takaisinoton estäjät saattavat lievittää impulsiivisuutta, aggressiivisuutta, ahdistuvuutta ja mielialojen heittelyä (Mielenterveystalo: epävakaa persoonallisuus – mitä se on?) Epävakaan persoonallisuuden ennuste on usein melko hyvä, sillä kymmenen vuoden kuluttua vain pieni osa potilaista täyttää kriteerit. Heidän toimintakykynsä palautuu hitaammin kuin oireiden toipuminen (Epävakaa persoonallisuus. Käypä hoito-suositus 2015.)

Epävakaata persoonallisuutta ei tule sekoittaa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön niin kuin moni tekee. Niissä on selkeitä eroavaisuuksia, kuten se, että kaksi suuntaisessa mielialahäiriössä on mielialan vaihtelut kulkevat tasaisissa jaksoissa, kun taas epävakaasta persoonallisuudesta kärsivällä ne voivat kiihtyä nollasta sataan yhtäkkiä.  Tämän kirjoitelman myötä minulle valkeni enemmän, minkälainen sairaus tämä on ja kuinka vaikeaa voi olla tällaisen potilaan kanssa, kun hänen mielentilastaan ei koskaan tiedä milloin aggressiivisuus voi räjähtää käsiin. Sairaanhoitajalla kuuluukin olla riittävästi kypsyyttä ja säästellysti empatiakykyä kohdatessaan epävakaan persoonan hoitotyössä.

Lähteet:

Epävakaa persoonallisuus. Mielenterveystalo. <https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/epavakaa_persoonallisuushairio/Pages/osio1.aspx>. Luettu 13.11.2017.

Epävakaa persoonallisuus. Käypä hoito-suositus 2015. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä.

Lönnqvist, Jouko – Henriksson, Markus – Marttunen, Mauri – Partonen, Timo 2017. Psykiatria. Helsinki: Duodecim. Saatavilla myös verkossa. Luettu 13.11.2017.

Toivio, Timo – Nordling, Esa 2013. Mielenterveyden psykologia. 3., uudistettu painos. Helsinki: Edita.

Kehityspsykologia

Elämänkaareen luetaan lähinnä suurimpana vauvaikä (0-1v.) ja lapsuus (1-12v.). Näitä ikävaiheita seuraavat nuoruus (12-25v.), aikuisuus (20-65v.) ja vanhuus (65và).

Kehityspsykologialla tarkoitetaan sitä psykologian osa-aluetta, joka tutkii ihmisen kehitystä syntymästä vanhuuteen. Psykologinen kehitys koostuu monista vaiheista ja tapahtumista. Kehityksen monimuotoisuus näkyy yksilöllisinä kehityskulkuina. Kuitenkin perusominaisuudet, perinnölliset taipumukset ja jaetut elinympäristöt vaikuttavat. Koska ihmisen kehitys ei ole ainoastaan psykologinen tapahtuma kulku, siihen liittyy myös biologisten ja sosiaalisten tekijöiden merkitys. (Nurmi ym. 2006: 10-11.) Tässä blogikirjoituksessa keskityn lähinnä varhaislapsuuden ja aikuisuuden kehityksen näkökulmaan.

 Kehityksen perusperiaatteita ovat vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa, epigeneettinen perusrytmi, jossa sekä biologinen että psykologinen kehitys seuraavat omaa aikatauluaan, sisäistäminen ja yksilöityminen (Toivio – Nordling 2013: 92). Itse olen sitä mieltä, että yksilöön vaikuttavat juuri elinympäristö ja millaiset geenit hän on saanut. Juuri nämä tekijät muokkaavat jokaisesta oman persoonan.

Varhaislapsuuden aikana tapahtuva kehitys toimii perustana myöhemmin opittaville tiedoille ja taidoille. Lapsi oppii koko ajan ensimmäisen elinkuukausien aikana, jopa nukkuessaan. Merkitykselliset kontekstit ovat koti- ja päivähoitoympäristöt sekä sukulaisvuorovaikutussuhteet. (Nurmi ym. 2006: 18-19.) Herkkyysvaihe tarkoittaa biologisen kypsymisen ja oppimisvalmiuksien tai omaksumiskyvyn keskinäistä vuorovaikutusta. Lapsille ensimmäistä herkkyysvaihetta pidetään 1-4 vuoden ikäjaksoa. Tänä aikana kehittyvät käveleminen, puhutun kielen omaksuminen ja minä-toimintojen harjoittelu ja kehitys. Minuuden kehityksen tärkein vaihe lapsen persoonallisuuden muovautumisen kannalta on kuitenkin tunne-elämän kehitys. Temperamentti on perusta lapsen persoonallisuudelle. Temperamentilla tarkoitetaan ihmiselle tyypillistä reagointitapaa, joka erottaa yksilön muista. (Toivio – Nordling 2013: 95-96.)

Kiintymyssuhde muodostuu aikuisen ja vauvan välille (Sinkkonen 2004). Kiintymyksen laatu ja sen vaikutukset tunne-elämän kehitykseen vaihtelevat sen mukaan, miten herkkää ja vastavuoroista lapsen ja hänen vanhempansa tunnepitoinen vuorovaikutus on (Toivio – Nordling 2013: 97). Vauvan kyky sietää voimakkaita tunnetiloja on aluksi hyvin vähäinen. Jos aikuinen auttaa lasta selviytymään tunnekuohuista, lapsi uskaltaa vaistoisuudessakin tuoda tunteensa vuorovaikutukseen. Jos taas lapsi jätetään yksin, hän oppii tukahduttamaan tunteensa. (Sinkkonen 2004.) Kiintymiset voidaan luokitella neljään malliin: turvallinen kiintyminen, välttelevä kiintyminen, ristiriitainen kiintyminen ja jäsentymätön kiintyminen. Mallit kehittyvät koko kasvun ajan, sosiaalisissa suhteissa kertyvien kokemusten ansiosta, myös aikuisiässä. (Toivio – Nordling 2013: 97.)

https://www.youtube.com/watch?v=SJKxviGPAAA

Aikuisuus kattaa noin 20 vuotiaasta noin 65 vuoteen asti. Aikuisuuteen sisältyy kehitystehtäviä, jotka vaativat päätöksen tekoa ja sopeutumista. Näitä ovat muun muassa työ ja perheen perustaminen. Aikuisuuden kehitystehtävistä selviytyminen vaatii monenlaista taitojen ja sosiaalisten suhteiden kuin persoonallisuudenkin kehitystä (Nurmi ym. 2006: 160-161.) Saavutettuaan keski-iässä aikaisemmat tavoitteensa ihminen suuntautuu yleisimpiin elämän tarkoituksiin. Esimerkiksi ura- ja suorituskeskeisyys vaihtuu perheeseen ja yksityiseen suuntautumiseen. Paljon puhutun keski-iän kriisin saavat aikaan ulkoiset tekijät, kuten työn menetys, taloudelliset ongelmat tai lapsen lähtö kotoa (Nurmi ym. 2006: 167-168.) Biologiset muutokset näkyvät aikuisiällä vähäisemmin kuin esimerkiksi nuoruudessa. Hedelmällisyyden loppuminen naisilla eli vaihdevuodet ovat huomattavin muutos (Nurmi ym. 2006: 205.)

Kehityspsykologia on minusta kiehtova psykologian alue. Opin hyvin paljon uutta asiaa kirjoittaessani tätä blogitekstiä. Esimerkiksi vauvan ja äidin välille muodostuva kiintymyssuhde. On hämmästyttävää ajatella, että pieni vauva voi tuntea ja tietää niin paljon ikäisekseen verrattuna.

Lähteet:

Nurmi, Jari-Erik – Ahonen, Timo – Lyytinen, Heikki – Lyytinen, Paula – Pulkkinen, Lea – Ruoppila, Isto 2006. Ihmisen psykologinen kehitys. 1., painos. Helsinki: WSOY.

Sinkkonen, Jari 2004. Kiintymyssuhdeteoria – tutkimuslöydöksistä käytännön sovelluksiin. Duodecim, 120, 1866-73.

Toivio, Timo – Nordling, Esa 2013. Mielenterveyden psykologia. 3., uudistettu painos. Helsinki: Edita.

Masennus hoitotyössä

Moni meistä väittää olevansa masentunut. Siitä on tullut arkikielen oma sanansa, vaikka henkilö ei varsinaisesti kärsisi depressiosta eli masennushäiriöstä. Masennus on varsin yleinen sairaus ja haluankin tuoda esille tätä sairautta paremmin.

Mielialahäiriöt jaetaan masennushäiriöihin ja kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Yleisimmät masennustilat jaetaan lievään, keskivaikeaan, vaikeaan ja psykoottiseen masennukseen sekä usein myös synnytyksen jälkeiseen masennustilaan. (Kuhanen – Oittinen – Kanerva – Seuri – Schubert 2014: 205.) Masennustilasta kärsii joka vuosi noin 5% suomalaisista.  Syitä masennukseen voivat olla elämänmuutokset, elinympäristö, geeniperimä ja psykologiset ominaisuudet (Masennus info: Masennuksen syyt).  Masennus voi puhjeta missä iässä vain, mutta yleisintä se on keski-ikäisillä. Naisilla masennus on kaksi kertaa yleisempää kuin miehillä (Mielenterveystalo: Masennustila.)

Masennuksen oireet vaihtelevat vaikeusasteen mukaan ja ne näkyvät yleensä tunnetilan ja toimintakyvyn muutoksina. Lievässä masennuksessa toimintakyky on vielä kohtalaista, mutta vaikeammissa tapauksissa oireita on runsaasti ja ne haittaavat merkittävästi ihmissuhteita ja toimintakykyä. Oireita ovat muun muassa masentunut mieliala, uupumus, unihäiriöt, itsekritiikki, syyllisyyden tunne sekä ruokahalun ja painon muutos. (Masennus info: Oireet.)

On hyvin tärkeää hoidon kannalta tunnistaa masennus ajoissa. Masentunut henkilö ei hakeudu itse masennuksen takia hoitoon, vaan hyvin usein fyysisten oireiden vuoksi. Näiden lisäksi potilaat puhuvat usein saamattomuudesta ja väsymyksestä. Hoitohenkilökunnalla tuleekin olla valmiudet tunnistaa potilaan masennus ja sen aste sekä ohjata, seurata ja tukea psykososiaalisesti häntä. Potilaalta on myös hyvä selvittää tämän mahdollinen alkoholin ja muiden päihteiden käyttö, sillä nämä kaksi asiaa ovat hyvin usein yhteydessä toisiinsa. Masennuksen tunnistamiseen käytetään apuna muun muassa BDI-mittaria eli Beckin masennusoiremittaria. Hoito suunnitellaan jokaiselle yksilöllisesti. (Kuhanen ym. 2014: 208-210.) Tavallisimmat hoitomuodot masennuksessa ovat lääkehoidot ja psykoterapiat.  Lääkehoidon avulla helpotetaan potilaan oireita. Vaste muodostuu pitkällä aikavälillä, joten tämän takia on oltava kärsivällinen. On hyvin tärkeää, että oireiden helpotuttua lääkitystä jatketaan lääkärin määräyksestä (Masennus info: Hoito.) Muita hoitomuotoja ovat kirkasvalohoito ja sähköhoito, joka annetaan nukutuksessa (Mielenterveystalo: Masennustila). Masennuksesta toipumisessa omahoitajasuhde on keskeinen hoitotyön menetelmä. Hoitajan tulee kannustaa ja motivoida potilasta ottamaan vastuuta elämästään. Tämä on erityisen tärkeää toipumisen kannalta. Omahoitajasuhteessa korostuu toivon herättäminen ja sen ylläpitäminen. Omahoitajalla tulee olla kykyä kuulla potilasta ja rohkaista häntä ilmaisemaan tunteitaan. Masennuksesta toipuminen on vaihteleva prosessi, mutta tavoitteena on mahdollisimman täydellinen toipuminen sekä sairauden uudelleenpuhkeamisen ehkäisy. (Kuhanen ym. 2014: 210-213.)

Itse olen omassa lähipiirissä todistanut useiden lievien ja keskivaikeiden masennusten jaksoja. On hyvin tärkeää, että jokainen joka kärsii masennuksesta saa ammattiapua ja mikä tärkeintä, hän ei häpeäisi sitä. Tulevana sairaanhoitajana haluaisin, että masennuksesta puhumiseen keskityttäisiin entistä enemmän ja reagoitaisiin herkästi, jos joku oireilee masennuksesta. Loppuun laitan hyvän linkin, jonka löysin Mielenterveystalon sivuilta koskien nettiterapioita. Ne on suunnattu lähinnä niille ihmisille, jotka kärsivät lievästä tai keskivaikeasta masennuksesta.

https://www.mielenterveystalo.fi/nettiterapiat/terapiaohjelmat/masennus/Pages/default.aspx

Lähteet:

Depressio. Käypä hoito-suositus 2016. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen lääkäriseura Duodecim. Verkkodokumentti. <http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi50023>. Luettu 12.11.2017.

Kuhanen, Carita – Oittinen, Pirkko – Kanerva, Anne – Seuri, Tarja – Schubert, Carla 2014. Mielenterveyshoitotyö. 3.-4. painos. Helsinki: Sanoma Pro Oy.

Masennus info. Verkkodokumentti. <http://masennusinfo.fi/>. Luettu 12.11.2017.

Mielenterveystalo. Masennuksen nettiterapia. Verkkodokumentti. <https://www.mielenterveystalo.fi/nettiterapiat/terapiaohjelmat/masennus/Pages/default.aspx>. 12.11.2017.

Mielenterveystalo. Masennustilat. Verkkodokumentti. <https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F30-39/Pages/F32-33.aspx>. Luettu 12.11.2017.

Skitsofrenia

Monille suomalaisille sana psykoosi on leimaava sairaus, vaikka ne ovat yhtä yleisiä kuin mikä tahansa muu somaattinen sairaus. Muut ihmiset eivät aina edes tiedä psykoosin syitä, oireita tai hoitomuotoja ja mieltävät että parempi kuin pysyttelee sitä sairastavista kaukana koska he ovat niin aggressiivisia ja tahtovat muille pahaa. Haluankin nyt tuoda esille mitä skitsofrenia, yksi psykoosisairauksista, oikeastaan on.

Psykoosi tarkoittaa sitä, että ihminen tulkitsee ulkopuolista todellisuutta ja muita ihmisiä poikkeavalla tavalla, koska hänen ajatus- ja havaintokykynsä on tavalla tai toisella vääristynyt. Ihmisen on siis vaikea määrittää, mikä on totta ja mikä ei. (Kuhanen – Oittinen – Kanerva – Seuri – Schubert 2014: 191.) Skitsofrenia on yleensä nuorella aikuisiällä alkava vakava, psykoosiksi luokiteltu mielenterveyden häiriö. Skitsofreniaan sairastuu noin 1% väestöstä, mikä tekee siitä yleisimmän psykoosisairauden. (Skitsofrenia. Käypä hoito-suositus 2015.) Skitsofrenian oireet jaetaan positiivisiin ja negatiivisiin oireisiin. Positiivisia oireita ovat esimerkiksi aistiharhat, harhaluulot, hajanainen käytös ja puhe. Negatiiviset oireet ovat puheen köyhtyminen, tahdottomuus ja tunneilmaisun latistuminen. (Kuhanen ym. 2014: 191.)

 Skitsofrenian puhkeamiseen voivat vaikuttaa monet syyt, mutta perimmäistä syytä ei vielä kunnolla tiedetä (Skitsofrenia info: Sairastumisen syyt). On kuitenkin havaittu, että stressi-haavoittuvuusmallilla voidaan selittää skitsofreniaan sairastuminen. Tämän mukaan oireet voivat puhjeta henkilöillä, joilla on perinnöllinen tai muun tuoma alttius sairastumiseen. Sairauden puhkeamiseen vaikuttavat sisäiset ja ulkoiset stressitekijät. Näitä voivat olla muun muassa kotoa pois muuttaminen, opiskelu tai muu vastaava elämän muutos. Myös traumaattiset kokemukset saattavat laukaista skitsofrenian. (Kuhanen ym. 2014: 191.)

Akuuttivaihe kestää useita viikkoja ja toteutetaan joko avohoidossa tai sairaalassa. Ensisijainen tavoite on motivoida potilasta ja helpottaa oireita. Yksi tehokkaimmista hoitomuodoista on psykoedukaatio. Siinä annetaan tietoa sairaudesta, sen oireista, riskitekijöistä, hoidoista, toipumisesta ja mahdollisesta sairauden uusiutumisesta. Psykoedukaation avulla sekä potilas että hänen läheisensä voivat ymmärtää skitsofreniaa paremmin ja hyväksyä sen. (Kuhanen ym. 2014: 195-199.) Psykoosilääkitys aloitetaan viipymättä, jotta sairaus ei kroonistu. Lääkehoitoa on syytä käyttää, koska sillä on sairauden uusiutumista ehkäisevä vaikutus. (Skitsofrenia info: Lääkehoito.) On tärkeä muistuttaa potilasta, että lääkkeiden vaikutus ilmenee vasta 2-6 viikon kuluttua aloituksesta (Kuhanen ym. 2014: 266).

Video: Hoitosuunnitelma skitsofrenian hoidossa

Skitsofrenian tasaantumisvaihe voi kestää useita kuukausia. Toipumisvaiheessa jatketaan toissijaisten ongelmien työstämistä ja ehkäistään uudelleen sairastumista. Toipumisprosessi on yksilöllistä ja se ei varsinaisesti lopu koskaan. (Kuhanen ym. 2014: 197.) Pitkän tähtäimen kuntoutuksella pyritään parantamaan toimintakykyä ja tarjoamaan keinoja arjesta selviytymiseen. Kuntoutus toteutetaan moniammatillisen hoitotiimin kanssa, johon kuuluu sairaanhoitajan lisäksi lääkäri, psykologi, toimintaterapeutti ja sosiaalityöntekijä. (Skitsofrenia info: Kuntoutus.)

Skitsofrenia on siis lähes elämänmittainen sairaus, mutta monet pystyvät elämään sen kanssa. Itse olen tavannut skitsofreniaan sairastuneita ihmisiä. Heistä kyllä selvästi näki, että he olivat ihmisiä, jotka olivat sairastaneet psykoosisairautta, mutta silti ihailin heitä, että olivat uskaltautuneet astumaan esiin ja kertomaan omasta kokemuksestaan ja ajatuksistaan. Tulevana sairaanhoitajana kohtaan varmasti psykoosisairauksia sairastavia tai sairastaneita ihmisiä työelämässä, joko asiakkainani tai jopa työkavereinani, sillä kukaan vaan voi sairastua psykoosiin jopa lääkäritkin. Skitsofrenia on vakava sairaus mutta sitä ei tule kammoksua tai kiertää, eihän ihmiset siihen tahallaan sairastu. Eihän kukaan voi tietää sairastuuko seuraavana päivänä flunssaan vai skitsofreniaan.

                 Lähteet:

Kuhanen, Carita – Oittinen, Pirkko – Kanerva, Anne – Seuri, Tarja – Schubert, Carla 2014. Mielenterveyshoitotyössä. 3.-4., painos. Helsinki: Sanoma Pro Oy.

Skitsofrenia. Käypä hoito- suositus 2015. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen lääkäriseura Duodecim. Verkkodokumentti. <http://www.kaypahoito.fi>. Luettu 8.11.2017.

Skitsofrenia info. Verkkodokumentti. <http://www.skitsofreniainfo.fi/>. Luettu 8.11.2017.

<http://www.skitsofreniainfo.fi/hoito/video-hoitosuunnitelma-skitsofrenian-hoidossa>. 

Mitä on mielenterveyshoitotyö?

Jos kuulisit sanan mielenterveys, mitä ajatuksia se herättäisi sinussa? Terve ihminen vai sairas ihminen? Mielenterveysongelma taas herättää monessa sellaisia sanoja kuin hullu, riivattu, lobotomia tai tabu. Haluan kuitenkin tuoda näiden tulevien blogikirjoitusten kautta, että se voi olla paljon muuta kuin mitä monet ihmiset luulevat.

Mielenterveys on monitieteistä toimintaa ja siihen osallistuvat monitiiminen hoitohenkilökunta, potilas ja hänen läheisensä. Hoitajat ovat ensisijaisesti hoitotieteellisen näkökantansa edustajia potilaan kokonaishoidossa. Tavoitteena on, että potilas on aktiivinen ja vastuullinen osallistuja ja että hän on sitoutunut omaan hoitoprosessiinsa. (Kuhanen – Oittinen – Kanerva – Seuri – Schubert 2014: 5.)

Mielenterveyshoitotyö on osa laajaa mielenterveystyön aluetta. Se on hoitajien toteuttamaa mielenterveyttä edistävää hoitotyötä. Tämän hoitotyön tavoitteena on tunnistaa varhain riskissä oleva ihminen, antaa psyykkistä ensiapua ja kriisihoitoa sekä palauttaa ja kohentaa potilaan mielenterveyttä. Mielenterveyshoitotyön lähestymistapoja ovat muun muassa psykoedukaatio, perhekeskeisyys, kuntouttava työote, yhteisöllisyys ja ryhmät. Keskeisin osaamisen alue mielenterveyshoitotyössä on ammatillinen yhteistyösuhde potilaan kanssa. (Kuhanen ym. 2014:13-16.)

Mielestäni jokaisella ihmisellä on oma näkemyksensä siitä, milloin hän on terve tai sairas. Jokaisella ihmisellä on oikeus hyvään mielenterveyteen ja ilman mielenterveyttä ei ole hyvää terveyttä (Kuhanen ym. 2017: 12.) Tulevina sairaanhoitajina meillä on oltava tietynlaista herkkyyttä, hyvää ammattitaitoa ja erilaisten voimavarojen tuntemista. Jotta voisimme auttaa potilasta, meidän on ensin tunnettava itsemme läpikotaisin.

Lähteet:

Kuhanen, Carita – Oittinen, Pirkko – Kanerva, Anne – Seuri, Tarja – Schubert, Carla 2014. Mielenterveyshoitotyö. 3.-4. painos. Helsinki: Sanoma Pro Oy.

Mitä on psykologia?

Psykologia on ihmisen toimintaa tutkiva tiede. Nimi tulee latinankielisistä sanoista psykhe eli mieli ja logos eli oppi. Tehtävänä on kuvailla ja selittää ihmisen toimintaa ja tämän takia se menee usein päällekkäin useiden muiden tieteenalojen, kuten sosiologian tai biologian kanssa.  Tämän vuoksi psykologiassa ihmismieli nähdään biopsykososiaalisena kokonaisuutena, johon vaikuttavat ihmisen fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen puoli. Psykologi on terveydenhuollossa toimivat ammattihenkilö. Heistä suurin osa toimii mielenterveystyössä, mutta he voivat myös sijoittua esimerkiksi koulupsykologeiksi. Psykologi voi perustutkintonsa jälkeen hankkia itselleen lisäkoulutusta esimerkiksi psykoterapeuttina. (Toivio, Nordling 2013: 15.)

Tulen tarkastelemaan psykologiaa kolmen blogikirjoituksen verran: Kehitys- ja kriisipsykologia sekä vapaavalinnainen aihe psykologiaan liittyen.

Lähteet:

Toivio, Timo – Nordling, Esa 2013. Mielenterveyden psykologia. 3., uudistettu painos. Helsinki: Edita.